Viime blogipäivityksestä on ehtinyt vierähtää jo tovi aikaa. Tässä tekstissä sukelletaan iki-ihanaan Studio Ghiblin maailmaan, mutta tällä kertaa kyseessä ei ole minun oma tekstituotokseni.
Päästään ääneen tulevan LeffaHamsterin elokuvapodcastin aisaparinini, hyvän ystäväni Sampo Sepän. Sampo innostui koronapandemian aikana nauttimaan ison läjän Studio Ghibli -animaatioita, joista alla oleva teksti syntyi.
Olkaa hyvät.
Ville / LeffaHamsteri
Studio Ghibli -aloituspaketti
Olin 11-vuotias kun koin toistaiseksi ahdistavimman kokemukseni elokuvataiteen parissa.
Oli joulu ja katsoimme elokuvaa perheeni kanssa olohuoneessamme. Elokuva oli Henkien kätkemä, Hayao Miyazakin ohjaama animaatio -elokuva vuodelta 2001.
Kaikki alkoi hyvin. Minulla oli jonkinlainen kosketuspinta japanilaiseen animaatioon jostain SubTv:llä pyörineiden piirrettyjen kautta. Olin innoissani. Odotin elokuvan olevan pirun hauska, koska isot naamat ja överiksi vedetty ilmehdintä vetosivat varhaisteinin makuuni. Kun ensimmäiset kohtaukset olivat hitaampia kuin olin odottanut,
muutuin hieman levottomaksi.
Päätin kuitenkin olla kärsivällinen. Kyllä tästä vielä hyvä tulisi.
Siat olivat valtavia, rumia, äänekkäitä ja ne tuntuivat tunkeutuvan televisio-ruudun läpi keskelle olohuonettamme. Tunsin melkein niiden hajun. Niiden mässäilevät suut olivat täynnä valkoisia, ahneita hampaita, kärsistä tunki ulos höyryä silmien tuijottaessa tyhjinä jonnekin, näkemättä ruokaa, tuntematta tytärtään, joka vain halusi pois kammottavasta paikasta, takaisin kotiin ja turvaan.
Kohtaus oli traumaattinen. Lähdin pois suuttuneena ja hämmentyneenä. Olin pettynyt ja aidosti ahdistunut. Kyräilin itsekseni koko sen ajan, kun muu perheeni katseli elokuvaa. En mennyt syömään joulusuklaata. En hakenut huoneesta edes saamiani lahjoja.
Muutaman vuoden olin melko irrallani japanilaisesta animaatiosta. Katsoin paljon kaikkea muuta kynällä tuotettua elävääkuvaa. Simpsonit säilyivät elämässäni pitkään ja vaikuttivat paljon huumorintajuuni. Yhteiskunnalliseen heräämiseen kannusti luonnollisesti South Park, josta mielelläni kirjoittaisin oman tekstinsä.
Ja lopulta, Family Guy. En siedä sitä sarjaa enää, mutta muistan nauraneeni monesti lattialla katsoessani sitä sillä ajalla, joka minulta jäi jäljelle lentopalloharjoitusten ja lukionkäymisen välille. Henkien kätkemän tarjoileman traumaattisen kokemuksen jälkeen palasin Studio Ghiblin elokuvien pariin vasta yliopistossa. Tämän kyseisen elokuvablogin perustajan ylläpitämä elokuvakerho näytti ensimmäisessä kokoontumisessaan Porco Rosson. Olin ällistynyt. Elokuva oli hauska ja omaperäinen. Se ei yrittänyt olla nokkela, siinä oli uskottavia hahmoja, joiden ajattelin olevan siistejä niin kauan, kunnes niistä tuli tarkoituksellisesti naurettavia.
Viime talvena verestin tuon elokuvan jättämää tunnetta. Äärimmäisen hitaiden lauantaiden aamut lähtevät omalla tavallaan liikkeelle kun antautuu raikkaan fantasian vietäväksi.
Studio Ghiblin elokuvat tarjoavat erinomaisen eskapismin välineen ankeaan aikaamme. Siksi niistä on hyvä kirjoittaa internetiin semianalyyttinen fanitusteksti. Eli, jos etsit sitä uutta katseltavaa, mikä ei muistuta mistään aikaisemmasta, tässä on kelpo lista perusteluineen juuri sellaisia leffoja, jotka lisäksi saavat ajatukset leijailemaan arjen terävien pihtikynsien ulottumattomiin.
Ghiblin Studion työskentelystä ja teoksista voidaan lyhyesti mainita, että kyseessä on uniikki firma, joka valmistaa näitä rainoja, hitto vie, KÄSIN, kuva kuvalta. Niitä myös kirjotetaan vähän sillä tavalla, huhu kertoo, että laitetaan tarina alulle, ja katsotaan mihin se menee. Osa käsikirjoituksista ei siis ole vielä täysin valmista matksua, kun leffoja on jo alettu kynäillä.
Selittääkö se seikka ehkä poukkoilevia juonia? Ken tietää. Siitä olen kuitenkin varma, että se pikkupoika, joka pelästyi röhkiviä piirrospossuja, saa kylmiäväreitä näiden värien, kuvien ja tunnelmien edessä.
Nyt paremmalla tavalla.
Leffat:
Porco Rosso
(1992, ohjaus: Hayao Miyazaki)
Tarina on selkeimpiä Ghiblin töitä: Yksinäinen sankarmies, Porco Rosso -nimellä operoiva lentäjä-ässä tekee pitkää päivää Adrianmerellä palkkionmetsästäjän ankarassa ammatissa. Punainen possu on saanut nimensä kirouksesta, joka on muuttanut hänet siaksi. Tähän outoudet loppuvat ja elokuva on realistinen, humoristinen ja lämminhenkinen kuin pullantuoksuinen pikkuromanssi Lidlin paistopisteen antimien parissa.
Lentämisellä ja lentokoneilla on paikkansa Ghibli-leffoissa, mutta tässä rainassa taivas ja koneiden liike on kuvattu ilman krumeluureja tai lyyris-pateettista palvontaa aihetta kohtaan. Höpsöt hahmot seikkailevat ilmojen keskellä ja samalla sivutaan tyylikkäästi Italian yhteiskunnallista tilaa, (jälleen) sodan jättämiä traumaattisia kohtaloita sekä naisten asemaa sikiöasennossa kipristelevässä yhteiskunnassa.
Tarina vie mennessään ja edellä mainitut yksityiskohdat eivät pakota syvällisempään reflektioon, vaan elokuvan voi katsoa myös reippaana piirroshömppänä.
Sitä Porco Rosso ei kuitenkaan ole.
Sielukas 90 minuuttinen on mukavaa katseltavaa erityisesti, jos kaukokaipuu on alkanut ottaa mielialasta valtaa. Adrianmeren saaristo ja 20-luvun lopun kuvasto italialaisine pikkukatuineen ja kokonaisvaltaisen tyylikkäässä arkisuudessaan kuljettaa ajatukset pois omista huolista paikkaan, jossa vapaus vielä tuntuu ja näyttää vapaudelta.
Henkien kätkemä
(2001, ohjaus: Hayao Miyazaki)
Studion yksi hittituotteista, joka jättää jäljen erityisesti, jos on tottunut käymään vain Disneyn piirrettyjen loppuunkuluttamia juonikuvioita, pinttynyttä hahmogalleriaa ja semi-toksista kuvastoa muutenkin. Päähenkilömme Chihiro on 10-vuotias tyttö, joka tempaantuu vanhempiensa luota toiseen maailmaan, jossa jumalat tykkäävät kylpeä huolella. Maailmaa hallitsee ahneenpuoleinen Yubaba, noita, jonka hermoja ei kannata kokeilla. Chihiron on löydettävä vanhempansa ja päästävä pois vieraasta maailmasta. Tässä tehtävässä häntä auttaa nuori Haku, ja joukko muita kylpylän työntekijöitä.
Mystiikkaa ja kapitalistista ökyelosteloa käsitellään samassa annoksessa. Leffassa on synkkiä hahmoja ja todella ahdistavia hetkiä. Ne kuitenkin jäävät siitä loistavan uskon ja mielenrauhan eetoksen alle. Chihiron vilpittömyys ja halu auttaa on koskettavaa. Hahmoon ja tämän pyrkimyksiin voi samaistua, vaikka omasta lapsuudesta olisikin jo aikaa. Luulen, että melko moni meistä on ollut tilanteessa, jossa kokee olevansa yksin vieraalla maaperällä peläten, että unohtaa pian kaiken, mitä ennen on ollut. Jopa oman nimensä.
Chihiro kohtaa tämän pelon ja voittaa sen. Häntä uhkaavan maailman hahmoissa on jotain tuttua: kyltymättömyyttä ja erpävarmuutta. Musta möykky, jonka kasvojen virkaa toimittaa eleetön naamari voisi olla suoraan omasta rappukäytävästäni.
Silti, tämäkin otus löytää oman paikkansa, kodin, jossa voi keskittyä johonkin, joka tuntuu omalta.
Prinsessa Mononoke
(1997, ohjaus: Hayao Miyazaki)
On todella hankalaa tiivistää Mononoken juonta. Elokuva on kuin progebiisi, jossa on monta osaa, jotka tukevat toisiaan erottamattomasti. Kyseessä on melko vakava elokuva, jonka keskeinen teema on ihmisen ja luonnon suhde, sen sisältämä kamppailu sekä ristiriita. Päähenkilö Ashitaka saapuu keskelle konfliktia, jossa rautatehtaan matruuna Eboshi haluaa tuhota metsän ja sitä hallitsevat jumalat turvatakseen pienen, itsenäisen yhteisönsä kukoistuksen. Yhteisö on ottanut suojiinsa yhteiskunnan hylkiöitä: naisia ja spitaalisia ja tarjoaa heille mahdollisuuden itsenäiseen ja hyvältä vaikuttavaan elämään. Metsän puolustuksesta vastaavat susijumalat ja heidän adoptoimansa ihmistyttö San, alias Prinsessa Mononoke.
Yhteisöä uhkaa sen naapuri ja polttoainevarasto, myyttinen lähimetsä, jonka jumalten kanssa yhteisö joutuu taistelemaan. Elokuvassa esitettyä moraalista ambivalenssia ei voi kuin ihailla. Susijumalien sekä villisikojen julmuus ja ihmisviha on karua, mutta samalla ihailtavan ylevää. Eboshin johtaman yhteisön pyrkimykset eivät myöskään ole täysin viattomia. Heidän vimmansa saada metsä tapettua puhtaasti oman edun nimissä on synkkää ja muistuttaa monia keskiluokkaisia, uudet ympäristöarvot sisäistäneitä mutta harvoista mukavuuksistaan luopumassa olevia länsimaalaisia. Samalla kun yhteisö on valmis tuhoamaan metsän, sen jäsenet tietävät häiritsevän jotain suurempaa tasapainoa.
Elokuvan väkivalta ja toiminta on todella yllättävästi toteutettu. Päähenkilö Akashin yliinhimilliset voimat mahdollistavat päräyttävät toimintakohtaukset, vaarantamatta niiden uskottavuutta. Hyvästä, hetkittäisestä huumorista vastaavat kyläyhteisön sivuhenkilöt ja muissakin Ghiblin elokuvissa läsnäoleva, hölmön sotilaan arkkityyppi.
Elokuva sopii jo valmiiksi fantasiasta ja/tai progeressiivisesta rockista kiinnostuneille yksikolmasosa -nörteille.
Kukkulan tyttö, sataman poika
(2011, ohjaus: Gorō Miyazaki)
Toisin kuin monissa Ghiblin elokuvissa, Kukkulan tyttö, sataman on poika on tarinana melko simppeli, mikä on mukavaa vaihtelua usein monimutkaisia sekä päällekäisiä juonikuvioita kuljettaville Ghibli-leffoille. Tyttö tapaa pojan, he keksivät yhteisen projektin ja projektin edetessä he löytävät toisistaan jotain, joka on suloisen teinirakkauden lisäksi aikuiselle katsojalle muistutus siitä syvällisestä yksinäisyydestä, jota hyvät, rakastavat ihmissuhteet karkoittavat. Tämä kaikki on kerrottu mukaansatempaavalla tavalla realistisessa 60-luvun optimismin hengessä. Ikivihreät kevyen musiikin kappaleet tuovat elokuvaan raikasta nostalgiaa – jälleen erinomaista materiaalia eskapismiin, tästä avauskappaleesta on hyvä aloittaa!
Elokuvassa käsitellään nuorta rakkautta yksinäisyyden ja toiveiden näkökulmasta. On toive jostain paremmasta, jota reunustaa raskas historia, johon unelmoijilla ei ole osaa eikä arpaa. Sama menneisyys kaiken synkkyyden keskellä on myös jotain, joka herättää kaipuun maailmaa kohtaan, jota nuoret arvostavat. He kunnioittavat perinteitä, rakastavat perheitään ja haluavat olla osana rakentamassa yhteiskuntaa, josta on tultava parempi, kuin aikaisemmasta. Se on kaikkea sitä, mitä meillä milleniaaleilla ei ole, eikö ole upeaa!
Elokuvan hahmokavalkadi kiehtoo, huvittaa ja monimuotoisuudessaan näyttää lukioikäisten innostuksesta jotain erittäin tunnistettavaa ja samaistuttavaa. Koko 60-lukulainen maailma on esitetty valossa, joka korostaa kyseisen aikakauden tulevaisuudenuskoa ja yleistä tahtoa olla osa yhteisöä, jotta oma elämä tuntuisi vähän vähemmän sellaiselta, että täytyisi toipua kahden ydinräjähdyksen ja hävityn sodan traumoista.
Piditkö Mad Menistä?
Kukkulan tyttö, sataman poika on sinulle, jos haluat nähdä, mitä on em. sarjan kuvaaman epätoivon ja itseinhon valtameren toisella puolella.
Tuulen laakso Nausicaä
(1984, ohjaus: Hayao Miyazaki)
Suomalaiselle elokuvan päähenkilön nimi on mahdoton ääntä luontevasti, mutta älä ihmeessä anna kyseisen seikan peljästyttää. Nausicaä on kylänsä tuleva johtaja, joka saa tehtäväkseen toimia diplomaattina Jätemeren liepeillä asuvien yhdyskuntien välisessä kahakassa. Enempää juonesta ei kannata selittää, sillä se on jälleen monimutkaisemmasta päästä, myönnettäköön.
Kyseessä on myös scifi-elokuva. Mutta on siinä ripaus fantasiaakin. Joten, tosikoille ja suoraviivaisen kerronnan ystäville elokuvaa ei voi suositella. Jos olet ympäristötietoinen, mahdollisten maailmojen ja eri todellisuuksien fiilistelijä, tässä on takuuvarma raina kunnon trippiin. Nausicaä nimittäin seikkailee jättiläisötököiden hallitsemalla planeetalla, jonka apocalyptisesta maisemasta ovat vastuussa planeetan ihmisasukkaat. Ympäristöahdistaako jo? Ehkä joku toinen leffa sitten.
Tuulen laakso Nausicaä on kuitenkin katselunarvoinen myös sen visuaalisuuden vuoksi. Jätemerta ja sen alle kätkeytyvää maailmaa kuvataan upein värein ja samalla kevyesti. Elokuvassa on käytetty paljon voimakkaita kontrasteja kuvattaessa tiettyjä osia maailmaa. Uskottava ja kaukainen postapocalyptinen todellisuus on tarjonnut ehkä studion värittäjille mahdollisuuden irrotella ja lopputulos on hätkähdyttävää.
Ehdoton suosikki sille elokuvaviihteen ystävälle, joka on jo tutustunut pitkään animaatioon.
Sampo Seppä
LeffaHamsteri 