TENET

John David Washington elokuvassa Tenet. Warner Brothers.

Huom: sisältää spoilereita Christopher Nolanin elokuvista, etenkin Tenet -elokuvasta.

Christopher Nolanin elokuvien keskeinen teema on aika ja kuinka käsitämme sen.

Voimme jäädä ajan vangiksi. Meillä on muistomme, jotka määrittävät meidät, mutta Nolanin elokuvissa hahmot määrittävät muistojaan ja rakentavat itselleen narratiivia. Tällä tavoin hänen debyyttiohjauksessaan ihmisten koteihin tunkeutuva nuori mies (Jeremy Theobald) oikeuttaa rikolliset tekonsa.

Tämä on yksi keskeisimmistä kysymyksistä Nolanin elokuvissa: kuinka me voimme elää itsemme ja omien tekojemme, omien muistojemme kanssa? Miten oikeutamme tekomme itsellemme? Millaisia valheita joudumme kertomaan itsellemme ja toisille?

Mementon yksinäinen kostaja (Guy Pearce) ei eroa kovin paljoa The Dark Knight -trilogian Bruce Waynesta (Christian Bale). Molemmat joutuvat oikeuttamaan omat tekonsa ja kamppailemaan omien muistojensa kanssa. Ero on ainoastaan siinä, miten tarinat päättyvät: Memento nihilistisesti osoittaa sen, kuinka voimme valehtelemalla itsellemme luoda oman identiteettimme ja upota siihen kaulaa myöten, mutta The Dark Knight -elokuvat näyttävät Brucen jatkuvan sisäisen kamppailun siitä, miten hän haluaa luoda symbolin ja jättää sen sopivan hetken koittaessa. The Dark Knight Returns on tarinallisesti epäkoherentti kokonaisuus, mutta armollisena päätöksenä Nolanin versiolle Bruce Waynestä se on mielestäni emotionaalisesti palkitseva.

Nolanin elokuvissa aika voi myös vääristyä nopeutuen tai hidastuen, kuten Inceptionin kuuluisissa toimintakohtauksissa, jotka sijoittuvat uneen unen sisällä, jotka tapahtuvat unessa. Jokaisen unitason välinen yhteys tuodaan intuitiivisesti esille selkeän editoinnin myötä.

Aika on myös suhteellista: se voi venyä loputtomalta tuntuvaksi, kuten Dunkirkissä nähdyt sotilaat joutuvat kokemaan istuessaan rannalla tuomiotaan odottaen. Dunkirk yhdistelee yhden viikon, yhden päivän ja yhden tunnin tapahtumat aivan kuin ne tapahtuisivat saman aikaisesti. Ajan armoton loputtomuus käy ilmi Nolanin kolmannessa ohjaustyössä, Insomniassa, jossa omia tekojaan katuva poliisi (Al Pacino) ei pääse pakoon syyllisyyttään Alaskan karussa yöttömässä yössä – uusi aamu, joka voisi pyyhkiä ajatukset pois ja parantaa arvet, ei koskaan koita. Loputtomalta tuntuva päivä ei tarjoa yötä – ja unta – joka pyyhkisi ajatukset pois ja tarjoaisi uuden alun.

Interstellarissa aika-avaruus venyy ja paukkuu, kun suhteellisuusteoria näyttää käytännössä, kuinka toisen ihmisen kokema tunti voi olla toiselle 20 vuotta. Interstellar on ehkä Nolanin töistä kaikista väärinymmärretyin, ainakin minun mielestäni. Tohtori Brandin (Anne Hathaway) antama monologi rakkaudesta ei ole kylmän etäinen, vaan pikemminkin traaginen.

Brand yrittää rationalisoida omia tunteitaan toista ihmistä kohtaan kertomalla rakkaudesta ja yhdistävästä voimasta, vaikka oikeasti hän on hukassa ja yksin ilman suuntaa. Hän pyrkii rationalisoimaan, miksi veto toista henkilöä kohtaan saa hänet tekemään sen, mitä hän on valmis tekemään. Oikeasti kaikkia hahmoja yhdistää heidän yhteiset muistonsa. Rakkaus ei ole vain tunne, se on yhdessä vietetty aika ja siitä syntyneet muistot. Traagisen elokuvan tarinasta tekee se, että muistomme avulla voimme kiinnittyä menneeseen, mutta usein huomaamme aivan liian myöhään, että todellisuus on ajanut muistojemme ohi.

Emme voi saada sitä, mikä on joskus menetetty. Mutta voimme elää sen kanssa muistoissamme, vaikka se tekeekin kipeää. Tästä syystä rakkaus tekee kipeää.

Aika voi myös kääntyä päälaelleen ja kuroutua umpeen – kuten se tekee Nolanin uusimmassa elokuvassa.

TENET

Tenet on tavallaan Inceptionin henkinen jatko-osa, mutta se on täysin looginen jatkumo Nolanin muille teoksille ja niissä esitellyille teemoille. Se on globaali toimintaseikkailu, joka Nolanin muiden ison budjetin elokuvien tapaan yhdistelee henkilökohtaisia panoksia ison kaavan toimintaspektaakkeliin, jossa esitellään myös mieltä mullistavaa loogista aivojumppaa.

Kahden katselukerran jälkeen aivoni ovat edelleen solmussa.

Nolania voi kritisoida hänen kirjoittamiensa hahmojen psykologiasta tai samojen motivaatioiden kierrättämisestä. Päähenkilöiden eteenpäin ajavia voimia usein ovat joko kuolleet vaimot tai vanhemmat, tai sitten omat elossa olevat lapset, joiden luokse päähenkilö toivoo pääsevänsä. Tästä huolimatta koen, että Elizabeth Debickin esittämä Kat ja John David ”Denzelin poika” Washingtonin nimetön protagonisti sijoittuvat parhaiden Nolan päähahmojen joukkoon.

Jokaisella elokuvantekijällä on omat heikkoutensa ja vahvuutensa. Nolanin heikkoudet ja vahvuudet ovat mielestäni sama asia: hän pystyy pallottelemaan elokuvissaan ja tarinoissaan montaa eri asiaa samaan aikaan ja hänen otteensa vain paranee elokuva toisensa jälkeen (vaikkakin moni on valittanut hänen uusimpien töidensä äänisuunnittelusta).

Hän ei ehkä yllä Tarantinon dialogijumppaan, Scorsesen mukautuvaan tyyliin, Paul Thomas Andersonin herkkään humanistiseen otteeseen tai kaikkien edellä mainittujen ohjaajien kykyyn ohjata näyttelijöitään. Nolanin elokuvat ovat pitkälti samasta muotista veistetty. Hänen tyylinsä ei ole mitenkään erityisen mieleenpainuva. Mutta voin hyväksyä ja elää näiden seikkojen kanssa, koska Nolan menee aina taidemuoto edellä. Hän tekee kaikkensa, jotta tarinan panokset välittyisivät selkeästi katsojalle, ja elokuva toimisi sekä loogisella että emotionaalisella tasolla.

Nolan ei pelkästään ymmärrä visuaalisen spektaakkelin perään, vaan hän myös osaa parhaimmillaan muotoilla tarinansa siten, että hänen muodolliset valintansa – kuten esimerkiksi takaumien käyttö tai edellä mainittu ajan manipulointi – edesauttavat teoksen sanomaa ja sen esiin tuomista. Hän ei ole aina täysin päässyt tavoitteeseensa, mutta kun hän osuu kohteeseensa, niin se osuu ja uppoaa.

Tenetissä nähtävä väärinpäin käännetty toimintakohtaus ei ole mitään uutta. Samankaltainen käänteinen mekaniikka nähtiin jo heti Nolanin toisen ohjaustyön, Mementon, alussa. Teho on sama, vaikka mittakaava onkin isompi: siinä missä Memento liikkuu yksilön näkökulman tasolla, niin Tenetissä koko ihmiskunta on vaarassa palautua alkutekijöihinsä.

John David Washingtonin näyttelemä Päähenkilö (hänen oikeaa nimeään ei tosiaan mainita elokuvassa) pyrkii selvittämään venäläisbrittiläisen asekauppiaan Satorin (Kenneth Branagh) roolia globaalin mittakaavan näkymättömässä kylmässä sodassa, jota käydään tulevaisuuden ja nykyisyyden välillä. Päähenkilö pyrkii lähestymään Satoria hänen Kat-vaimonsa kautta, jota asekauppias pitää itsepintaisesti henkisessä puristusotteessaan.

Elokuvan aikana paljastuu, että Sator on saanut tulevaisuudesta teknologiaa, jonka avulla hän pystyy kääntämään ajan suunnan esineissä, mutta myös ihmisissä.

Suosittelen katsomaan elokuvan, koska Nolanin ajankääntötemppu, tai inversio, kuten hän itse kutsuu sitä, on täysin sataprosenttisen elokuvallinen kokemus. Sitä ei pystyisi välittämään sanallisesti, vaan se pitää kokea elokuvallisena elämyksenä.

Voisin jopa väittää, että Nolan on hiukan lainannut elementtejä Shane Carruthin käsikirjoittamasta ja ohjaamasta pienen budjetin elokuvasta Primer, jossa insinöörikaverukset vahingossa keksivät mahdollisuuden matkustaa ajassa taaksepäin. Kaikissa aiemmissa aikamatkustuselokuvissa ajassa matkustaminen esitetään eräänlaisena teleporttaamisena, jossa aikamatkustusta käyttävä vain tupsahtaa menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Primer esittelee aikamatkustuksen logiikan, jossa henkilön on istuttava kahdeksan tuntia laatikossa, jos hän haluaa päästä kahdeksan tunnin päähän menneisyyteen. Primerin insinöörit keksivät laatikon, joka mahdollistaa ajassa taaksepäin palaamisen, mutta he eivät voi matkata ajassa taaksepäin ennen laatikon keksimistä, koska he tarvitsevat laatikkoa ajassa matkaamiseen.

Tenet hyödyntää samankaltaista logiikkaa ja lisää ison budjetin spektaakkelin mahdollistamaan visuaalisen esityksen siitä, miltä ajassa taaksepäin matkustaminen näyttäisi, jos se tapahtuisi reaaliajassa. Nolan jopa asettaa päähenkilönsä istumaan rahtikonttiin, eli isoon laatikkoon, samalla kun henkilöt matkaavat ajassa taaksepäin – à la Primer.

Ajan kääntäminen väärinpäin ja sen käyttäminen toimintakohtausten uudenlaisena mausteena ei ole pelkästään silmiä hivelevää ja aivopoimuja solmiva upea tekninen aikaansaannos (näyttelijöiden piti näytellä ja liikkua monessa kohtauksessa takaperin), vaan myös elokuvan teeman oikeuttava valinta.

Monessa elokuva-arviossa on nostettu esille se, kuinka Tenet muistuttaa Bond-seikkailua. Nolan on itsekin haastatteluissa huomauttanut, että Tenetin esikuvina ovat hänen lapsuutensa ihailemat agenttijännärit.

AGENTTIJÄNNÄRIT JA JAMES BONDIN EGO

Jokainen Bond-elokuvia katsova katsoja varmasti ymmärtää yhden asian: James Bondin on tarkoitus olla supersiisti toiminnan ja naisten mies, joka selviää vaarallisista tilanteista oman älynsä ja omien voimiensa avulla. Bond on jokaisen katsojan salainen tai vähemmän salainen ihanne ja idoli.

Jokainen mies haluaisi olla yhtä sulava ja karismaattinen kuin James Bond.

Bond-elokuvien viihdearvo on niiden tarjoamassa voimafantasiassa.

Siinä missä Bond-elokuvat yleensä toimivat katsojien haluja palvelevina fantasioina (vaikka poikkeuksiakin on), niin Tenet kääntää brittiläisen agenttijännärin kliseet ja asetelmat päälaelleen.

Vaikka Nolan selkeästi ottaa mallia Bond-leffoista, niin itseasiassa Päähenkilö muistuttaa enemmänkin Tom Cruisen tähdittämien Mission: Impossible -elokuvasarjan Ethan Huntia. Hunt menee äärimmäisyyksiin oman kehonsa kurittamisessa pelastaessaan mahdollisimman monen ihmisen hengen. Sarjan uusin osa, Fallout sanallistaa tämän täysin heti ensi metreillä. Hunt ei voi valita yhden henkilön tai yhden miljoonan ihmisen kohtalon välillä, koska hänelle kaikki ihmiset ovat tärkeitä.

Tenetissä Washingtonin esittämä Päähenkilö on selvästi jonkin salaisen CIA-jaoston jäsen, joka on uskollinen tehtävälleen ja liittolaisilleen jopa äärimmäisen kivuliaan kidutuksen alla ja on valmis riistämään henkensä tiukan paikan tullen.

James Bond sen sijaan on Tenetin Päähenkilön täysi vastakohta. Bond muistuttaa enemmänkin Satoria, mikä käy ilmi Satorin Päähenkilölle tekemässä röyhkeässä töksäytyksessään ruokapöytäkeskustelun aloituksena: ”Makasitko jo vaimoni kanssa?”. Sator on samanlainen maskuliininen egoisti ja naisten alistaja kuin Bond. James on esitetty vain muutamassa Bond-seikkailussa tasa-arvoisessa asemassa naishahmoihin nähden.

Huomauttaisin myös, että Bond ei pelasta maailmaa, koska hän haluaisi pelastaa maailman jonkin kauniin epäitsekkään itseisarvon takia, tai koska hän haluaisi palvella lojaalisti Yhdistynyttä kuningaskuntaa.

Ei.

Bond pelastaa maailman, koska hän haluaa olla paras. Hän ei halua jäädä kakkoseksi jollekin suuruuden hullulle miljonäärille. Hänen egonsa ei sallisi sitä, että hän joutuisi jäämään alennettuun asemaan. Bond haluaa lentää paikalle, räjäyttää paikan ja lopuksi viedä naiset mukanaan. Kaikki tämä vain ja ainoastaan sen takia, koska pahis ottaa yhteen hänen egonsa kanssa.

Bond on pohjimmiltaan kylmä ja sovinistinen psykopaatti, joka ei voi antaa kenenkään olla itseään parempi.

Vastauksena Satorin kysymykseen, onko Päähenkilö jo maannut Katin kanssa, Päähenkilö vastaa: ”En ainakaan vielä.”

Ja tässä on mielestäni Tenetin hienous.

Agenttijännärikliseistä huolimatta Päähenkilön ja Katin välille ei synny mitään seksuaalista. He eivät flirttaile tai heittele outoja seksuaalisia vihjailuja toistensa suuntaan.

En edes osaisi kuvitella Nolanin kirjoittamassa flirttailevaa tai sensuellin seksuaalista kohtausta, koska en ole varma pystyisikö hän siihen. Tästä syystä Kat ei näyttäydy vain Päähenkilön (ja meidän katsojien) halujen kohteena, vaan omana kokonaisena (vaikkakin nolanmaisena) yksilönään. Katin suurin toive on saada oma poikansa takaisin Satorin vaikutusvallan alta. Hän on äiti ja äidille periaatteessa riittää se, että saa oman poikansa takaisin. Millään muulla ei ole väliä.

Sator jopa huomauttaa kylmän nihilistisestä näkökulmastaan käsin, että olipas itsekästä hankkia lapsia tähän maailmaan lisää. Emme edes näe millainen Sator on isänä, muuten kuin esteenä Katin ja hänen poikansa välillä.

Katin ja Päähenkilön kohtalot kuitenkin kietoutuvat yhteen, mutta täysin platonisessa yhteisymmärryksessä. He tarvitsevat toisiaan.

Tämä vain osoittaa, että Päähenkilön tavoite ei ole täyttää omaa egoaan hameväen valloittamisella. Hän keskittyy sataprosenttisesti tehtäväänsä. Hän haluaa estää konfliktin eskaloitumisen hinnalla millä hyvänsä.

Mutta Tenetin viimeinen juonenkäänne tulee viime minuuteilla, kun Päähenkilö tajuaa, että hänen todellinen tehtävänsä ei ollut maailman pelastaminen – vaan Katin ja Satorin Max-pojan pelastaminen. Tai siis oli. Mutta hän pääasiassa pelasti maailman, koska hän pelasti Katin ja hänen poikansa.

Tätä kautta Tenet käsittelee erittäin ajankohtaista aihetta: nykyisyys ja tulevaisuus ovat yhteen liittyneitä juuri nyt, tässä hetkessä. Kuinka voimme miettiä nykyisyyttä, jos emme samalla mieti tulevaisuutta – ja kuinka voimme miettiä tulevaisuutta, jos emme samalla mieti nykyisyyttä?

TAISTELU NYKYISYYDESTÄ JA TULEVAISUUDESTA

Syy-seuraus -suhteet heittävät elokuvassa häränpyllyä, kun esineiden entropia on käännetty: aseilla ei ammuta, vaan napataan luoteja, koska ne on jo ammuttu. Kaikki toimii käänteisesti. Käänteiset luodit voivat palautuessaan osua ihmiskehoon ja aiheuttaa pahaa jälkeä. Nolan säästää turhat tieteelliset selitykset pois ja uskoo siihen, että katsoja asettaa tuntemamme fyysisen maailman lainalaisuudet pois päältä mielestään. Hän leikittelee paradoksien kanssa, mutta ymmärtää jättää liian tarkkojen vastausten antamisen pois. Tenet on yksi selkeä kokonaisuus, joka kuljettaa katsojan samojen tapahtumien läpi menneisyyteen.

Tenet pitää siis osan korteista hihassaan. Se myös vihjaa, että jossain kaukana tulevaisuudessa, eräs tiedenainen keksi aikainversion mahdollistavan algoritmin, mutta päätti palauttaa sen ajassa taaksepäin menneisyyteen, jotta tulevaisuuden ihmiset eivät saisi sitä käsiinsä. Hän asetti algoritmin fyysiseen muotoon, jotta sitä ei voi hyödyntää sähköisesti. Tämä algoritmilaite on ase, jonka avulla tulevaisuuden sukupolvi pystyisi korjaamaan menneiden sukupolvien virheet palauttamalla maailman historian alkupisteeseensä. Nolan vihjaa, että maapallolla vallitsevat olot ovat sietämättömät. Laite tarjoaa mahdollisuuden, että peruuttamattomia virheitä ei tarvitse korjata tulevaisuudessa, kun voi painaa universaalia kelaa-painiketta.

Periaatteessa upea ajatus ja innovaatio ajan suunnan kääntämisestä kääntyy päälaelleen, kun vihaa ja itsekkyyttä pursuava Sator päättää käyttää algoritmia aseenaan. Satorille ei ole väliä, miten maailman kohtalon käyn, koska hän ei voi nauttia siitä itse. Hän on kuolemansairas, joten asekauppias käyttää vaikutusvaltaansa algoritmin fyysisten palasten keräämisessä tarkoituksenaan kääntää ajan virta vastakkaiseen suuntaan lopullisesti samalla, kun hän päättää oman elämänsä itsemurhakapselilla.

Jos inversiota mahdollistavaa teknologiaa miettii oikein tarkasti, niin sehän olisi kätevä arjen työkalu. Omat virheet olisi mahdollista pyyhkiä pois. Huonosti menneen päivän voisi kelata taaksepäin ja elää uudestaan. Mutta ihmiskunnan suurin innovaatio, inversio, kokee saman kohtalon kuten monet tieteelliset innovaatiot ja keksinnöt tai työkalut kautta aikojen: se vääristyy ihmisen egon myötä. Sitä hyödynnetään vääriin tarkoituksiin ja toisaalta se osoittaa koko ihmiskunnan halun ja tarpeen välisen ristiriidan, jota monet aikamatkustuselokuvat kuvaavat.

Haluaisimme korjata elämämme suurimmat virheet palaamalla ajassa taaksepäin, vaikka ainoa tapa elää oikein ja kunnollisesti olisi juurikin tehtyjen virheiden kanssa. Voimme oppia ainoastaan virheistämme, koska ne antavat painoarvoa arkiselle elämällemme.

ISÄ JA JÄLKIPOLVET

Tenetissä käytetään paljon aikaa tulevaisuuden spekuloimiseen ja siihen, kuinka jälkipolvet näkevät vanhempiensa virheet.

Nolanin aiemmat työt ovat pysyneet erittäin vahvasti isän näkökulmassa The Prestige -elokuvasta alkaen. The Prestige, Inception ja Interstellar esittelevät kaikki päähenkilöikseen isähahmot, jotka kulkevat helvetillisen koettelemuksen läpi päästäkseen jälkikasvunsa luo.

Tenet heittää tämän isäkeskeisen näkökulman syrjään ja sen sijaan tekee jotain, mitä Nolan ei ole koskaan aiemmin tehnyt elokuvissaan: hän antaa viime hetkien aikana tilaa äidille ja pojalle – ja tätä kautta koko maailman jälkikasvulle.

Elokuva vihjaa erittäin vahvasti, että Robert Pattinsonin karismaattisesti esittämä Päähenkilön agenttikumppani Neil on isoksi kasvanut Max. Loppumetreillä paljastuu, että Neil on tuntenut Päähenkilön monta vuosikymmentä, vaikka he tapasivat vain pari viikkoa aiemmin – vai myöhemmin?

Tämä siis sanotaan elokuvan menneisyydessä.

Nolan käyttää Casablancasta tuttua Tämä on kauniin ystävyyden alku –lainausta, mutta hän vääntää sen aikajanoihin sopivaan muotoon. Neil sanoo, että tämä on Päähenkilölle kauniin ystävyyden alku, mutta hänelle se on loppu. Tätä ennen Neil vihjasi vahvasti, että Päähenkilön kannattaisi mennä katsomaan Katin perään, ainakin kaukaa.

Päähenkilö ymmärtää Neilin sanojen rivien välistä kuka hän on – ja mitä hän on tehnyt – ja palaa Katin luo pelastaakseen hänet ja poikansa tämän tietämättään. Sydämetön vakoilukoneisto on lähellä tapattaa Katin ja Maxin heitä suuremman hyvän takia, koska he ovat todistajina kylmän sodan mekaniikasta.

Päähenkilö pelasti maailman, mutta hän pystyi siihen vain, koska hän säästi jälkipolvet, joka päätti auttaa häntä nykyisyydessä.

Voimme auttaa itseämme vain, jos autamme tulevia sukupolvia tässä hetkessä.

Neil uhraa itsensä elokuvan lopputaistelussa, kun hän palaa vielä kerran ajassa taaksepäin ja pelastaa Päähenkilön avaamalla heille oven ja asettumalla vihollisen luodin eteen. Neil myös pelastaa Päähenkilön aivan elokuvan alussa nähtävässä oopperakohtauksessa.

Nolan asettaa meidät – ja itsensä – lopussa Päähenkilön näkökulmaan. Näemme auton takapenkiltä käsin, kuinka poika ottaa äitiään kädestä kiinni. Emme osallistu kohtaukseen, vaan tarkkailemme kaukaa.

Tämä jos mikä osoittaa sen, missä Tenetin sielu ja sydän makaa: kyse ei ole minusta, vaan heistä.

Kyse ei ole minusta, vaan meistä kaikista ja tulevaisuudestamme.

Lastemme eli koko ihmiskunnan tulevaisuudesta.

Mitä sinä olisit valmis tekemään korjataksesi omat virheesi?

// Ville Vuorio – LeffaHamsteri